Sannimaria: helmikuuta 2014

Istun neljättä tuntia koneen ruudun ääressä. Vuorotellen facebook ja blogger sivuja tuijotellen. Mä oon miettiny pääni puhki miten mä muotoilisin sanan ystävä yhteen postaukseen, sillä tavalla että tekstistä tulis lyhyt ja ytimekäs, ja että joku muu mun lisäksi jaksais sen loppuun asti lukea. Lyhyt ja ytimekäs saattaa kuitenki jäädä vaan haaveeksi ja tilalle tulee laaja ja vaikutusvaltainen setti siitä mitä ystävyys mulle on. Tää on siis taas yks niistä tietosista riskeistä, ja tällä kertaa sitä kohtaan että tää postaus jää 89%lukematta, mutta I'll take that.

On vuosi 2000. Eka luokka alkaa ja jokaisen ekaluokkalaisen tavoin mä oon odottanu tätä päivää ja vaan haaveillu siitä, että joku päivä mäkin saan ihan omia läksyjä (ei hätää ihmiset tää innostus katos viimestään siinä vaiheessa, kun matikassa alko alekkain laskut)! Mulla oli koko mun pienen lapsuuden ollu paras kaveri, joka asu ihan naapurissa. Me oltiin paita ja peppu ja nenä ja pää. Joka paikkaan mentiin yhdessä, oli se sitte balettitunti tai ''rosvoa ja poliisia-leikki'' kylän saman ikästen poikien kanssa, missä me luonnollisesti toimittiin sairaanhoitajina ja hoidettiin loukkaantuneita rosvoja.

Eka luokka alko ja niinä ensimmäisinä päivinä ja kuukausina ja oikeestaan ekana vuotena mulla ei ollu hajuakaan, että minkälaista helvettiä mun elämä tulis seuraavan kaheksan vuoden aikana olemaan.

Ykkös luokka vaihtu kakkosluokkaan, ja niin vaihtu kouluki. Kaks pikku koulua yhdistettiin isoksi ja meidän luokka suureni. Pienen kyläkoulun 11 henkinen 4 tytön ja 6 pojan luokka tuplaantui.

Mä olin aina ollu luokan pienin ja mulla oli isot silmät. Isot silmät riitti siihen, että joku keksi alkaa sanoa mua mulkosilmäksi niiden takia. Siitä se alamäki lähti. Mut leimattiin ja mustetta leimaan lisättiin, kun kerroin asiasta opettajalle. Vanhan kyläkoulun neljän tytön porukka oli tipo tiessään ja uuden luokan tytöt jakautu kahteen osaan. Oli minä ja sitten oli ne muut.

Mä en koskaan pystyny käsittää, että miks mä olin se kenet jätettiin ulkopuolelle, ketä ei kutsuttu synttäreille, ketä vastaan luokalle tulleet uudet tytöt käännytettiin, kestä tehtiin salaisissa byjamabileissä pilavideoita, kenen puhelimeen läheteltiin uhkailuviestejä ja kenelle todellisuudessa soitettiin vaan sillon kun kukaan muu ei ehtiny olla.

Saman kylän oman luokkalaiset tytöt pystyi tulla mun kanssa kouluun samaa matkaa vaan siihen asti, että oltiin noin 500m etäisyydellä koulusta, jottei kukaan näkis että mä oon samassa porukassa. Jos mä kaaduin matkalla tai multa lähti ketjut, ei kukaan jääny odottamaan tai auttamaan. Kukaan ei halunnu olla yhdistettävissä muhun.

Kouluun lähtiessä maha oli parina aamuna niin kipeä jännityksestä, ja siitä jännityksestä että joudunko tänkin päivän viettää yksin, että en pystyny nousta sängystä. Ja että ymmärrätte että tässä ei ollu kysymys mistään pienestä, vaan niin henkisestä kuin fyysisestä väkivallasta.

''Luin vastauksia, jotka toistelivat samoja kaavoja vastaajasta toiseen, kunnes mun sydän pysähty kysymyksen ''mitä toivoisit elämältä tulevaisuudessa'' kohdassa.''

Oli 4 lk ja kuvis tunti. Meidän opettajalla oli tapana antaa välillä jollekkin oppilaalle erityisoikeus jäädä sisälle välitunniksi tekemään työtä loppuun. Tuona kertana oli mun vuoro. Mä piirtelin ja askartelin kuvistyötä, mutten pystyny olla keskittymättä viereisellä pulpetilla olevaan ystäväni-kirjaan (kaikki varmaan muistaa lapsuudesta nuo ystävä kirjat, johon kerättiin koko kaveripiirin harrastukset, unelma ammatti ja lempi elokuva vastaukset). Mä olin meidän luokan ainut tyttö, ketä ei oltu pyydetty kirjottamaan tuohon vihkoon, joten totta hitossa se kuumotteli siinä viereisellä pulpetilla, kun katottiin toisiamme silmästä silmään. Yritin olla keskittymättä siihen, kunnes mä en vaan enää pystyny, avasin sen ja aloin lukea luokkakavereiden vastauksia. Mä tiedän, että mä en olis saanu tehdä niin, mutta mä tein.

Luin vastauksia, jotka toistelivat samoja kaavoja vastaajasta toiseen, kunnes mun sydän pysähty kysymyksen ''mitä toivoisit elämältä tulevaisuudessa'' kohdassa. Mua alko oksettaa ja itkettää mä en saanu henkeä. Kädet vapisten mä siirryin seuraavan kirjoittajan aukeamaan, jossa samaan kysymykseen oli rustattu sama vastaus. Sitten seuraavaan ja taas seuraavaan, kunnes mä tajusin että vastaus on aina sama,, ainut mikä vaihtuu on kirjoittaja.

Mitä toivoisit elämältä tulevaisuudessa?- Että Sanni kuolisi

5lk mulla oli paras kaveri. Meistä oli tullu 3-4 luokan aikana hyvät kaverit ja vitosluokkaan mennessä me oltiin ihan erottamattomat. Niin samanlaiset, mutta niin erilaiset. Hän oli kaikkien kaveri, joka äänestettiin hymytytöksi ja mä olin luokan mustalammas. Mä en olis tässä jos sä et olis ollu mun kanssa. Ei yks eikä pelkästään kaks kertaa tullu tilannetta, ku koputtelit tyttöjen vessan ovea ja suostuttelit mut avaamaan ja päästämään sisälle, kun mä olin tullu sinne itkemään. Sä olit ainut joka oli aidosti onnellinen, kun mä pääsin kaupunginteatterin musikaaliin vitosluokalla, muilla se lähinnä vaan lisäs vettä myllyyn kiusaamisen suhteen. Sä olit se kelle mä soitin ihan minkä vaan asian takia. Esimerkiks yli tunnin mittasen puhelun kaijuttimella, kun sä sanelit mulle sun tekemän suomennoksen enkun kappaleesta. Sä et välittäny, että mä olin kiusattu vaan sä jaksoit aina kuunnella mua ja tsempata eteenpäin.

Mä en oo ikinä ollu ihminen, kuka tyytyy saamaan hiljaisena vaan kaiken lokan niskaan, vaan mä kyllä uskalsin sanoa vastaan. Joskus se vaan ei ollu kovin fiksua. 1 vs. 6 tilanteissa varsinkaa. Mä myös uskalsin kertoa kiusaamisesta opettajalle. Siinä vaiheessa, kun päivä jona mulla ei ollu mitään kiusaamiseen liittyvää kerrottavaa oli harvinaisempi, kun sellanen ku mulla oli, niin mulla heräs tunne ettei mua enää uskota. Luokkakavereista luokkakavereiden vanheempiin asti sain kuulla millainen aiheettomien juttujen juorukello mä olin.

''Pikku hiljaa porukka lähestyi mua ja vaikutti siltä että yksi täysin päin kävelevä tyttö ei todellakaan harkinnut väistöliikettä.''

5lk ja kuvistunti. Kävelin kohti puukäsityöluokkaa, jossa meillä oli maalausta. Huomasin käytävää vastaan kävelevät oman luokan tytöt ja pysyin oikealla puolella käytävää. Pikku hiljaa porukka lähestyi mua ja vaikutti siltä että yksi täysin päin kävelevä tyttö ei todellakaan harkinnut väistöliikettä. Mä päätin että en mäkään, mä sentään kävelin ''oikealla kaistalla''. 1metri törmäykseen, puoli, 30senttiä, 10senttiä ja pam meidän olkapäät törmäs toisiinsa ja se oli menoa. ''Sanni mee nyt johonki puskaan ja ammu ittes!'' tuli vihainen huuto päin naamaa. Mä menin vessaan ja pian koputteli paras ja ainut kaveri ovella eli siis taas se perinteinen.

Ylä-asteella meno jatkui aika pitkälti entiseen tahtiin. En ollu mikään joukosta erottuva suosikki vaan lähinnä päin vastoin. Mä sain kyllä paljon kavereita, mutta sitten oli näitä sankareita jotka samalta ala-asteelta tullessaan myrkytti muiden mielet mua kohtaan. Mä en ollu mitään. Mulle ei annettu tilaisuutta näyttää kuka mä oon, vaan muut teki sen mun puolesta.

Koulun bussissa mulla ei ollu mitään asiaa takapenkille. Ei edes sillon kun ainut paikka olis ollu kolmanneksi takimmainen penkki ja muut varattuja. No mä menin silti. Omissa maailmoissani mä katselin bussin ikkunasta pihalle, kun yhtäkkiä mun päässä tuntu jtn outoa, ihan niinku katosta olis tippunu jtn pientä. Otin käden ja tunnustelin takaraivoa, ja löysin avonaisen hiuspehkon seasta tahmean karkin. Ei tarvinnu kahta kertaa miettiä, että mistä se oli sinne joutunu ja käännyin kohti takapenkkiä ja heitin karkin takaisin. Vastaanotoksi sain kovaakin kovemmat huudot ja pari uutta karkkia hiuksiin. Hetin karkit tällä kertaa roskiin ja sanoin myös pari valittua sanaa. Tätä mun osuutta voi verrata taisteluksi tuulimyllyjä vastaan, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

''Multa ei kukaan oo vieny jalkoja alta, mutta tällä kertaa ne tehtiin ihan kirjaimellisesti.''

Siinä meni ylä-aste omalla painollaan, ja välillä joku muu auttoi siinä painamisessa lisäämällä oman painonsa mukaan. Oli päivä kun saman luokan poika haukkui mua ja kimpaantui kun esitin kysymyksen haukkuja kohtaan. Multa ei kukaan oo vieny jalkoja alta, mutta tällä kertaa se tehtiin ihan kirjaimellisesti. Kamppaus niin, että mun jalat vedettiin alta ja lensin lonkka edellä kivilattiaan. Puoli tuntia lonkka tunnottomana terkkarin lepohuoneessa ja ''katuvainen'' kampittaja vierellä pyytelemässä anteeksi terkkarin käskystä.

''Mä olin siis asiasta tosi pahoillani, siitä että en pysty masentua(!?)''

Kaikkea tätä ja paljon muuta on elämässä tullu koettua ja nähtyä, mutta missään vaiheessa mä en oo vaan pystyny masentua ja jäädä kotiin makaamaan. Mä muistan kun mä joku kerta juttelin äidin kanssa ja sanoin että mä vaan haluaisin masentua, mutta mä en pysty. Mä olin siis asiasta tosi pahoillani, siitä että en pysty masentua(!?). Oon aina halunnu tulla ja mennä ,ja ihan koiranpennun lailla aina oon ollu valmis hengailemaan jos joku pyysi, oli kyseessä sitte kaikista pahin kiusaaja tai ihan vaan kiusaajiston rivijäsen. En oo ikinä osannu katkeroitua kiusaajille, eikä mulla jälkeenpäin oo tullu fiilistä että haluaisin jollain tavalla kostaa. Tää ei tarkota sitä että mä mitenkään tai millään hyväksyisin nää mua kohtaan tehdyt teot ja sanat. Anteeksi voi antaa, mutta aina ei voi unohtaa. Isot syyt siihen että tästä kaikesta on selvitty, on ollu mun periksi antamaton luonne, oma perhe joka tuki, lohdutti ja toimi mun asianajajana asiassa kun asiassa ja ala- ja ylä-asteen paraskaveri, jota ilman mä en olisi selvinny, ja jolle mä oon ikuisesti mielettömän kiitollinen siitä, että tutustui siihen kuka mä oon, ei siihen kuka mun sanottiin olevan ja Jumala. Oi niitä yksinäisiä iltoja, kun mulla ei ollu ketään. Ketään muutaku yläkerta kuulemassa mun murheet.

Eikä sillä etteikö mun elämässä olis ollu niitä valonpilkahduksiakin! Niitä todella myös oli. Tykkäsin harrastaa ja käydä leireillä, joissa pystyin omana itsenä tutustumaan ihmisiin ja saamaan kavereita ja tottakai koulussakin oli hyviäkin päiviä. Tai ainaki tämmösen koiranpentu ajattelutavan omaavalle yksilölle melko huono päivä oli hyvä päivä, ei sitä vaan tajunnu sillon ajatella ihmisistä pahaa ilman sen hetken syytä. Tai oikeestaan tajusi, mutta sitä teki mitä vaan että olis suosittu.

Kukaan ei selviä ilman ainuttakaan kaveria. Liian monista surullisista seurauksista saa lukea lehdistä...
Muista että kiusaaminen ei oo koskaan kiusatun vika vaan peilaa kiusaajan pahaa oloa ja ongelmia.

Kun taakka on liian suuri tarvitaan kottikärryt. Ystävät.

Mä halusin jakaa tän osan mun elämästä, koska mä haluan kääntää nää mua kohtaan tapahtuneet hirvittävät kokemukset voitoksi ja parhaimmassa tilanteessa auttaa ja olla vertaistukena jollekkin joka käy samanlaisia juttuja läpi tällä hetkellä.

Mä muistan kuinka toiselle paikkakunnalle lukioon vaihtaessa mä en uskaltanu kertoa mun kiusaamisesta uusille kavereille ja peittelin pitkään mun ala- ja ylä-aste aikoja. Tässä hetkessä mä oon päässy sinuiksi näiden asioiden kanssa ja kiitän Jumalaa siitä miten me ollaan käännetty tää juttu voitonpuolelle.

Nyt vuosia myöhemmin sitä oppii tunnistamaan ystävän silloin kun sellaseen törmää, ja oppii myös pitämään kiinni niistä.

Kaiken tuon pohjalla olon jälkeen lukiossa tuli nopea nousu, missä olin ihan unohtaa vanhat kaverit.

Ne kaverit jotka oli mun rinnalla sillon ku kaikki muut käänsi selkänsä. Kaiken sen haipin ja uuden suosion keskellä ei enää halunnu palata takasi sinne mistä oli tullu. Halus humaltua siitä suosiosta vaan enemmän ja enemmän.

Mulla kävi kuitenki onni onnettomuudessa ja heräsin siitä haippi kuplasta, mitä olin alkanu ympärilleni rakentamaan. Oli kova pala myöntää itelle ja varsinki muille, että vika ei ollu tällä kertaa muissa vaan täysin omassa itsessä. Se oli kuitenki yks opettavaisimmista asioista mitä oon itestäni tähän asti oppinu. Kun osaa myöntää omat virheensä, niin maailma muuttu paljon paremmaksi paikaksi. Trust me.

''Making a million friend is not a miracle. The miracle is to make a friend who will stand by you when millions are against you.''

Älä ikinä heitä hanskoja tiskiin ja sano että susta ei tuu mitään, koska sillon sä et valehtele pelkästään muille vaan kaikista eniten itelles. If you can dream it you canachieve it, so Dream BIG.

Oon mielettömän kiitollinen, tai oikeestaan ihan sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä että mulla on just tälläset ihmiset mun ympärillä tänä päivänä. Joka päivä on ystävänpäivä. ♥